PEFC-sertifioinnin arvokkaat elinympäristöt on turvattava

PEFC-sertifiointi tunnistaa metsä- ja luonnonsuojelulain elinympäristöjen lisäksi kuusi luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokasta elinympäristöä, joiden ominaispiirteet on turvattava metsätalouden toimenpiteissä. Kohteiden ominaispiirteiden tulee säilyä yli 90 prosentilla kohteiden kokonaispinta-alasta.

Näitä kuutta elinympäristöä kutsutaan tuttavallisemmin nimellä PEFC 10 C -kohteet. Mitä nämä arvokkaat elinympäristöt ovat ja mitkä ovat niiden tärkeimmät säilytettävät erityispiirteet?

Supat ja luontaisesti puuttomat tai vähäpuustoiset paahderinteet

Supat ovat pyöreitä painanteita, jotka syntyivät jääkauden aikana jäätikön sulaessa. Suppia tavataan enimmäkseen harjualueilla.

PEFC:n tunnistamien suppien syvyys on vähintään 10 metriä ja niiden alaosassa on kellarimainen pienilmasto. Suppien tärkein säilytettävä ominaispiirre on pienilmaston synnyttämä kasvillisuus, joka säilytetään rajoittamalla hakkuut vain supan reunojen ylimpään osaan.

Puuttomat ja vähäpuustoiset paahderinteet sijaitsevat harjujen kaakkois-, etelä-, lounais- ja länsirinteillä. Niille ominainen paahdelajisto säilytetään jättämällä kohde metsittämättä.

Ojittamattomat korvet

Korvet ovat puustoisia soita. PEFC:n määrittelemissä korvissa kuollutta puustoa on vähintään 20 kuutiota hehtaarilla. Alle puolen hehtaarin kohteella tulee olla vähintään 10 kuutiota kuollutta puustoa.

Ojittamattomien korpien tärkein säilytettävä ominaispiirre on pohjaveden pinnan korkea taso, jota ylläpidetään jättämällä kohteet ojittamatta. Puustoa voidaan käsitellä kasvatushakkuilla tai yksittäisiä puita poistamalla.

Ojittamattoman korven ominaispiirteet säilytetään jättämällä kohde ojittamatta. Kuva: Lauri Saaristo / TAPIO Maastotaulukot -mobiilisovellus

Ojittamattomat lettorämeet

Lettorämeet ovat harvapuustoisia, ravinteikkaita ja kalkkivaikutteisia soita. PEFC-kohteena lettorämeiden tulee olla ojittamattomia ja niiden rimpi- ja mätäspintojen vaihtelu sekä turpeen runsasravinteisuus on säilytettävä. Kun lettorämeet jätetään ojittamatta ja metsänkäsittelyn ulkopuolelle, nämä ominaispiirteet säilyvät.

Lehtipuuvaltaiset lehdot

Lehtojen maaperä on ravinteikasta ja niiden kasvillisuus on rehevää. Lehtipuuvaltaisten, taimikkovaihetta vanhempien lehtojen tärkein säilytettävä ominaispiirre on useasta puulajista koostunut lehtipuuvaltainen puusto, joka säilytetään kasvatushakkuissa.

Lehtipuuvaltaisessa lehdossa lehtipuiden osuus puuston tilavuudesta on yli 50 prosenttia. Kuva: Lauri Saaristo / TAPIO Maastotaulukot -mobiilisovellus

Puustoltaan vanhat metsät

PEFC:n tarkoittamat puustoltaan vanhat metsät jätetään kokonaan metsätaloustoimenpiteiden ulkopuolelle.

Vanhat metsät ovat Etelä-Suomessa yli 160-vuotiaita ja Pohjois-Suomessa yli 200 vuotiaita. Puusto muodostuu erikokoisista puista tai useasta latvuskerroksesta ja puulajista tai on myöhäisen sukkessiovaiheen kuusikko.

Vanhan metsän puustoa ei ole käsitelty harsinta-, kasvatus- tai väljennyshakkuin 60 vuoteen. Aiemmat hakkuut eivät ole muuttaneet metsän luontaista rakennetta eikä kantoja ole hakkuiden jäljiltä enempää kuin 20 kappaletta hehtaarilla.

Puustossa tulee olla vanhoja lehtipuita, lahopuita, keloja ja maapuuta. Etelä-Suomessa näiden osuuden on oltava vähintään 15 prosenttia ja Pohjois-Suomessa vähintään 20 prosenttia puuston tilavuudesta.

Luonnontilaiset tulvametsät ja metsäluhdat

Tulvametsien ja metsäluhtien tärkein säilytettävä ominaispiirre on pintaveden luonnollinen vaihtelu, joka säilytetään jättämällä alueet ojittamatta. Puustoa voi käsitellä kasvatus- ja suojuspuuhakkuin tai poistamalla yksittäisiä puita. Lahopuun säilyminen on turvattava toimenpiteissä.

Tulvametsiä ja metsäluhtia luonnehtii vuotuinen tulvarytmi. Kuva: Lauri Saaristo / TAPIO Maastotaulukot -mobiilisovellus